Mielestäni aloittajan olisi kuulunut saada terapiaa jo vuosia vuosia sitten käsitelläkseen asiaa. Uskalla elää, vaikka se juuri nyt vaikealta kuulostaakin.

Jos ei joku tajunnut, niin sehän ei siis ole totta.. Ja kyllä jokaisesta löytyy "parannettavaa" jos vaan tarpeeksi kaivetaan. Mutta totuus on se, ettei vika ole aina lapsuudessa eikä vanhemmissa.

Olen itse pudonnut penskana laiturilta, en osannut uida, mutta sen verran oli opetettu, että tiesin ettei veden alla saa hengittää.

Myöskään minulle ei ole tullut mitään traumoja junan ratoja kohtaan, vaikka vanhempani sanoivat suoraan miten käy jos junan alle jää joo kasvoin radan vieressä. Normaali-ihmiset osaa kyllä käsitellä asiansa, jos eivät sitten omassa päässä kehittele ja paisuttele niitä asioita. Niin kuin jo aiemmin laitoin aloittajalle, että menee sinne terapiaan, koska ei ole päässyt yli. Mut on kasvatettu sillai et luulin elämän olevan vaa iloa.. Löytyi toinenkin samoin ajatteleva. Itsekin olen törmännyt tuohon käsittämättömään ajatukseen, että eroperheiden lapset muka pärjäisi elämässään huonosti.

Ei todellakaan pidä paikkaansa. Omat lapseni ovat pärjänneet hyvin, vaikka en heidän isänsä kanssa toimeen enää tullutkaan ja erosimme. Ylioppilasjuhlat tiedossa ensi keväänä: Se riippuu aivan vanhemmista, millaisen erosta tekee. Parempi kaksi onnellista vanhempaa eri katon alla kuin kaksi onnetonta saman katon alla muka lasten parhaaksi. Ap-kirjoittajan äiti on kyllä mielestäni tarpeettomasti ruokkinut katkeruuttaan erosta, levittänyt saman katkeruuden ehkä tiedostamattaan lapseensa.

Aikuinen ei ole aikuinen, jos ei osaa erota "siististi". Jos vaatii vanhemmiltaan että he NYT olisivat erilaisia niin jos eivät ole muuttuneet niin miten olisivat. Tuo on lapsen toive, joka oli silloin kun olit lapsi. Nyt olet aikuinen ja kuulevat korvat ovat terapeutilla tai muulla siihen antautuvalla. Ei enää äidillä ja isällä. Aika oli ja meni. Sun ei todellakaan tarvitse vaieta asiasta vaan on hyvä että alat käsitellä sitä mikä haittaa elämää. Nyt on sen aika ja se on todella hyvä, mutta ei omien vanhempien kanssa, sen voin sanoa että se on täysin hyödytöntä ja aiheuttaa lisää turhaumaa ja vihaa.

Yleensä se kuka alkaa selvittää asioita perheessä saa vaikean leiman: Sait hyvän neuvon miettiä miksi oma äitisi ei ole käsitellyt asioitaan ja hylkäämistään vaan on vetänyt teidät lapset siihen mukaan. Ei se ole isän uuden naisen syy että hän on lähtenyt ja jos onkin niin mitä siitä, sulla on nyt oma elämä. Haloo, sä olet aikuinen ja voit hakea apua ja huutaa niin että maailma soi: Lapset tottuvat ajatukseen, että parisuhteessa kuuluukin kärsiä ja onnettomuus on ihan luonnollinen olotila.

Minusta tällainen ainakin olisi aika surullista. Vanhemmilla on lupa ajatella itseäänkin, koska lasten hyvinvointi riippuu paljolti vanhempien jaksamisesta, jos molemmat vanhemmat vihaa toisiaan tai ei muuten kestä olla yhdessä, niin kyllä lapsi sen tajuaa vaikkei ääneen mitään sanottaisi.

Minusta moinen olisi aika törkeää henkistä väkivaltaa. Vastuutontakin olisi pitää niin ikäviä kulisseja pystyssä. Joskus on kohdattava faktat, että homma ei vain toimi, ja sitten on tehtävä muutos, vaikka se sattuisikin. Omat vanhemmat erosi sen verran varhain, etten muista koko juttua eikä siitä ole onneksi isompia traumoja jäänyt, jos äiti ei olisi lähtenyt ja ottanut meitä lapsia mukaansa, olisimme todennäköisesti kuolleita kaikki, kun oli aika reippaasti kotiväkivaltaa.

Ei kannata yleistää ja syyllistää kaikkia eroajia. Siihen voi olla hiton hyvät syyt, että erotaan On vielä lisättävä, ettei vanhemmuus tee kenestäkään superihmistä, joka kestää kaiken. Jos yrittää pysyä tuskaisessa suhteessa, niin saattaa jonain päivänä romahtaa täysin ja vaikka tappaa puolisonsa, että pääsisi siitä eroon. Kyllä minusta on parempi lähteä, jos ei enää kestä.

Valehtelu ja teeskentely ei tee lapsista yhtään sen onnellisempia. Perhe on kokonaisuus, jos jokin osa, kuten vanhempien parisuhde, ei toimi, siitä saavat kärsiä kaikki. Minkä helvetin takia sitä sitten mennään naimisiin ja hankitaan siihen paskaan lapsia vielä, jos ollaan kyvyttömiä hoitamaan parisuhdetta. Kaikissa perheissä myöskään ei ole perheväkivaltaa niinkuin sinun perheessä oli ollut.

Sitä vaan ei tulla toimeen-kliseetä saa kuulla ja taitaa olla tämän ajan muoti-ilmiö. Kenen kanssa sitä sitten toimeen tulee? Kannaittaisi olla vaan yksinään, niin säästyisi monen synytymättömän lapsen kärsimykset. Tämän ajan ilmiö myöskin suuret erotilastot ja lasten pahoinvointi! Eiköhän niidenkin ihmisten todella kannata katsoa peiliin inhoan tätä kliseetä , jotka helposti ottavat itsekkäistä syistä eron ja hyppäävät seuraavaan suhteesee luullen, että ruoho vihreämpää aidan toisella puolella tätä myös.

Vanhemmuus ei tee kenestäkään suberihmistä, mutta vahva pitää olla lapsien vuoksi. Lapsi on viaton ja hänellä ei pitäisi olla puolustusmekanismeja selittäessään miksi vanhemmat erosivat. Monet lapset myös syyttävät itseään. Ymmärrän ap täysin tunteissaan. Aivan varmasti elämä jättää jälkensä kipeiden kokemusten jälkeen. Olivatpa ne mitä tahansa. Olen itse eronnut ja vieläpä kahdesti. Lapseni ovat aikuisia ja käymme yhdessä näitä heidän kokemuksiaan läpi.

En siis vähättele kokemustasi yhtään. Otan täyden vastuun siitä, etteivät lapseni saaneet normi keskiluokkaista elämää. Tosin en ole pettänyt eikä mieheni seksielämä ole millään tavalla vaikuttanut lapsiin. Jokainen meistä katsoo vain sitä omaa elämäänsä. Meillä on myös paha tapa vertailla ja olettaa että muilla on paremmin. Kun oikeassa elämässä ei se vain ei ole niin! Erotilanteet ovat vaikeita ja riippuu aikuisten vahvuudesta kuinka he jaksavat tukea lapsia siinä.

Nyt kerron vain omasta kokemuksesta. Ensimmäinen ero oli ns. Lapset seilasivat välillä minulla, välillä isällä ja olivat kiinteässä yhteydessä isään. Toinen ero oli vaikea, ja meni vuosia että tilanne tasaantui. Pidin kuitenkin huolen että isän ja lapsen välit säilyivät. Lapsella on oikeus rakastaa molempia vanhempaansa, eikä sitä saa häneltä riistää. Toisaalta ei se elo ns. On vain niin helppo kuvitella että se olisi ollut ratkaisu. Olen itse elänyt sellaisessa. Ainaiset riidat ja epäsopu johtivat siihen että lähdin kotoa 16 v ja veljeni 18 v.

Mummolassa vierailut eivät ole olleet herkkua. Nyt kun isäni kuoli ja liitoa oli takana 50 vuotta, niin vasta viime kuukausina alkoi sitä rakkauttakin näkyä ennen isäni menehtymistä.

Näin sanotaan että vanhemmat voivat pilata lapsuutemme mutta aikuisuuden pilaamme kyllä ihan itse. Eli on ihan itsestä kiinni, kuinka jaksamme kasvaa noiden traumojen yli. Itse voin vain kulkea lasteni rinnalla, kun heillä on vaikeaa. Moni lapsi elää tietämättään perheessä jossa petetään. Heistä monella on ollut mielestään hyvä lapsuus, koska pettäminen ei ole siellä kotona näkynyt.

On lapsia joiden vanhemmat ovat eronneet mutta jotka kokevat eläneensä hyvän ja rikkaan lapsuuden. Sinä itse rakennat nyt oman elämäsi ja päätät miten sen elät. Mihin uskot, mitkä ovat tärkeät ja arvokkaat asiat. Samoin sinä itse päätät siitä, elätkö jatkuvassa epäonnessa ja pelkäät parisuhdetta. Otaksun, että ketjun aloittajan pointtina oli, että ihmiset harkitsisivat tarkemmin syrjähyppyjen kannattavuutta, että säästyttäisiin turhilta avioeroilta ja perheen hajoamisilta, jotka aiheuttavat tuskaa myös lapsille.

Kaikki avioerothan eivät ole turhia, mutta yksikin turha ero on liikaa. Kun usein se ei vaihtamalla parane Parasta, mitä palstalla on ollut pitkään aikaan.

Se, että liitossa ei petetä ja puolisot pysyvät yhdessä, ei todellakaan takaa turvallista ja tasapuolista lapsuutta. Itse kylmän ja jäätävän ilmapiirin kodissa kasvaneena en voi suositella. Niin paljon onnellisempi olisin ollut jos vanhemmat olisivat eronneet.

Ja kodissa, vaikkakin sitten kahdessa, olisi ollut lämmin ja turvallisen kotoinen olo ja leppoisaa yhdessäoloa. Nyt muistan vain ahdistuksen. Joo, ei tietysti takaakaan koska liittoja ja perheitä on kaikenlaista sorttia, on alkoholismia ja väkivaltaa ja vaikka mitä.

Mutta väittäsin että perheessä jossa ei petetä ja jokaa pysyy yhdessä on kuitenkin suuremmat mahdollisuudet kasvaa tasapainoiseksi kuin päinvastaisessa perheessä.

Enemmän vaan niitä traumalapsia tulee niistä eroperheistä kuin ehjistä perheistä. Tää ei tarkoita, että kaikki eroperheiden lapset ovat traumaatikkoja tai että kaikki ehjän perheen lapset ovat onnellisia, koska vaihtelua tietenkin löytyy, mutta keskimäärin ehjien ja uskollisten perheiden lapset selviytyy elämässä paremmin. Ei aina tietenkään, mutta yleensä. Mutta tää että puhutaan pettämisistä ja eroista lapsen kantilta on tietysti sohaisu muurahaispesään, koska varmaan monen omatunto alkaa kolkuttaan.

Olimme kovin rakastuneita, rakastan vieläkin tätä toista osapuolta. Mutta lopetimme suhteen vuosi sitten lastemme vuoksi. Emme olisi voineet rikkoa perheitämme, asetimme lastemme parhaan oman parhaamme edelle.

Ei ole päivääkään mennyt, etten muista häntä, näen lähes joka yö unia, itken välillä itsekseni, kun on niin kova ikävä, mutta näin on oltava. Olen tässä liitossa lasteni takia, ulospäin tyytyväisenä. Eivätpähän lapsemme tulevaisuudessa kirjoita tällaisia kirjoituksia täällä. En olisi kuitenkaan voinut toisinkaan tehdä. Toisaalta kannattiko koko salasuhteeseen alunperin ruvetakkaan?? Hyvä että ajattelit kersojasi nyt, mutta olisit voinut ajatella heitä sillon aikasemminkin ennen kuin aloit koko suhteeseen.

Samalla olisit säästänyt itseäsikin. Ei tarttis nyt itkeä täällä Turha esittää jotain marttyyria "mä luovuin ihanasta salasuhteesta ihan lasten takia, nyyh" koska jos olisi oikeasti ajatellut lasten parasta, ei olisi edes suhteeseen alkanutkaan.

Tosijuttuhan on se että vaikka vanhemmat ei ikinä eroiskaan, niin jos jompikumpi pettää ja se paljastuu ja aiheuttaa kovan kriisin vanhempien välille, niin jo sekin aiheuttaa lapsille tosi pahoja ongelmia ja horjuttaa turvallisuudentunnetta. Kyllä se lapsi vaistoaa, että vanhemmilla ei mene hyvin ja kärsii siitä. Ja jos vanhemmat pettää toisiaan niin varmaan sillä on vaikutuksia sen lapsen tuleviin ihmissuhteisiin, vaikka vanhemmat eivät eroaisi.

Salasuhde saattaa jopa virkistää ja tuoda iloa elämään, niin, että jaksaa taas olla hyvä vanhempi ja ehkä parempi puoliso. Ja jos toinen vanhempi pettää toista vanhempaa lapsen tietäen, niin se on vanhemman vika, joten älä sinä katkeroitunut puoliso pidä lastasi aseena, se se vasta "vastuullista" on.

Mutt kyll ne lapset vaan traumatisoituu niistä vanhempien pettämisistä ja eroista vaan sitä eivät ne itsekkäät vanhemmat halua myöntää itselleen, koska se häiritsisi sitä omaa hauskanpitoa.

Ihan samalla lailla lapsi traumatisoituu jos vanhemmat ryyppää tai on väkivaltasia. Mutta ei ne juopot vanhemmat ajattele sitäkään. Ja sinä et ole ilm. Vai onko luetun ymmärtäminen jotenkin vaivalloista? Muistan kouluajalta yhden kaverini, joka oli sattumalta ja ihan vahingossa nähnyt isänsä jossain pussailemassa toisen naisen kanssa ja ei tietenkään uskaltanut kertoa sitä äidilleen. Tämä kundi kärsi aivan hirveästi tilanteesta ja oli aivan depiksessä.

Joutui tavallaan vasten tahtoaan osallistumaan isänsä kaksoiselämään ja salaamaan asioita äidiltään. Lopulta se isä paljastui muuta kautta ja ne vanhemmat erosivat, mutta pojasta tuli kaiken sen jälkeen niin katkera isälleen, ettei enää halunnut tavata tätä eikä tietääkseni tapaa vieläkään, vaikka on jo aikuinen.

Sanoi kerran, ettei mene faijan hautajaisiinkaan. Eroistahan on jo paljonkin, ja ei pelkkä ero traumatisoi lasta vaan ne vanhempien väliset vihanpidot ja käytös! Pitää muistaa että meillä on sukupolvi joka on todella traumatisoitunut, eli he jotka kokivat sodan. Eiköhän meistä moni ole heidän lapsiaan? Voin väittää että meidän traumamme ovat vähän pienempiä kuin heidän.

Kuitenkin heistä suurin osa selviytyi ihan hyvin elämässään. Puhut keskimääräisistä, todellisuudessa kukaan ei siis ole sellainen.

Mutta toki lapsi joka elää useamman rakastavan ihmisen kanssa, saa tukevamman pohjan elämälleen. Ikävä kyllä tällaiset ns. Se on yllättänyt ammattilaisetkin, eli opettajat ja terapeutit. Ehkä kyse on siitä että arvot ovat koventuneet ja luontainen lämmin yhteys perheenjäseniin häviää?

Perhe elämäkin on suorittamista. Jos minua petettäisiin, erosta tulisi TODELLA likainen, siihen liittyisi perheväkivaltaa, lakimiehet, sota lasten huoltajuudesta ja kaikki mahdollinen vittumaisuus mitä toiselle vain voi erotilanteessa keksiä. Toinen vaihtoehto on tietenkin pitää housut jalassa ja erota siististi ilman pettämistä, kyllä minusta pääsee eroon. Mutta pettäminen, se vastaa dominopalikan kaatamista, sen jälkeen tapahtumat vyöryvät omalla painollaan.

Kyllä se on niin että esimerkiksi koulussa entistä pienempi osa lapsista aiheuttaa entistä suuremman osan kaikista ongelmista.

Ne ongelmalapset ovat siis hankalampia kuin aikaisemmin. Yksilöllisyys syrjäyttää yhteisöllisyyden, ei petoskaan tia avioero taida olla enää niin paheksuttava tapahtuma kuin aikaisemmin. Tosin sen suhteen asenteet ovat taas kiristymässä.

Täällä samaan aikaan ihmiset kaipaavt yhteisöllisyyttä, mutta täyttä vapautta tehdä ihan mitä haluaa, naiset ennenkaikkea haluavat samaan aikaan estotonta seksuaalikäyttäytymistä ja yhteisöllisyyttä lasten hoitoon.

Ei onnistu ,ne ovat saman kolikon eri puolia, jos ollaan yksilöllisiä ja vapaita, mutta silloin ei tarvi kysellä naapureita lastenhoitoon kun niitä ei kiinnosta sun 1. Kun joku sanoo, otan täyden vastuun tapahtuneesta,. Mitä uhrille merkitsee jonkun sanat, otan asiasta täyden vastuun. Ei ollut äidillä varaa eikä kykyjä rohkaista parempaan. Entiset kaverit jatkoivat lukioon ja yliopistoon. Kukaan muu ei tiedä kuin juuri vanhempien eron kokenut lapsi, miltä tuntuu.

Yläasteella koetin hakea suosiota kaikenlaisilla tempuilla. Omasta kodista muutto kaupungin rähjäiseen kerrostaloon oli nöyryytys. Mutta tuleville lapsille haluan antaa ehyen perheen. Lasten ja nuoreten pahoinvointi lisääntyy nyt myös tavallisissa perheissä. Toisaalta vanhempiakaan ei voi automaattisesti syyttää, täällä on paljon hyvien perheiden lapsia. Jokin on vain mennyt pieleen, lapsi on ajautunut sivuraiteelle ja ongelmat ovat alkaneet kasaantua", vs.

Nuoret ovat lyhytjännitteisimpiä pinna palaa helposti jos ei Heti saa jotain , heillä on rahaa ällistyttävät määrät käytössä joillakin jopa vanhempien luottokortit. Yksinhuoltajuuteen liittyy usein monia muitakin jo ennen eroa olleita ongelmia.

Eli ongelmat eivät olisi poistuneet jos olisi jätetty eroamatta. Arvot ovat kovia, täytyy menestyä, olla tehokas jopa siellä parivuoteessa , terve, eikä joukosta saa poiketa. Siis vaikka muka elämme individualismia, niin yllättäen paineet erilaisuuden suhteen ovat pahentuneet. Jos poikkeamme vaikka niin, että on ylipainoa, impotenssia tai on työtön, niin se on vika josta saa haukkua ja halveksia. Vapaus on verraton juttu, mutta ei se ole vapautta että tekee mitä mielen juolahtaa — se on mielivaltaa.

Todellinen vapaus sisältää aina vastuun. Hän kirjoitti ottaneensa täyden vastuun siitä, että lapset eivät saaneet elää keskiluokkaista normielämää jne??? No toisaalta olemme kaikki elämässä uhreja, jos sen kannan ottaa. Kuka meistä on saanut vaikkapa valita vanhempansa ja kulttuurin jossa on kasvanut? En muuten ole eronnut uskottomuuden vuoksi, ihan tarkennuksena. Eiköhän se ero liian usein oteta vain tarkoituksena rangaista ja satuttaa sitä pettäjää?

Siinä vain ohimennen otetaan ne lapsetkin pelinappuloiksi. En siis ole kulkenut valtavirran mukana. Se on vaatinut välillä rankaa pohdintaa, koska mitään en ole halunnut tehdä perustelematta sitä. Eli koska arvoni eivät ole ns. Yksi niistä on tuo avioliittokäsitys, että lasten takia on perhe pidettävä kasassa. Kyselin aikoinaan mikä on se hinta mikä tuosta maksetaan? Kukaan ei kertonut, sanottiin vain että pure hammasta ja iloitse sitten lasten kautta. Mieleni nousi kauhukuva omista vanhemmistani, molemmat syyttelivät toisiaan siitä että elämä jäi elämättä.

Sairastin depression jonka syvimmässä pohjassa tunsin hirvittävää tuskaa siitä, että minä olin se pahin syyllinen. Minun takia he eivät saaneet olla onnellisia. Eli koin syyllisyyttä omasta olemassaolostani. En vain löytänyt mitään järkevää syytä, miksi uhrautua. Tekeekö se lapset onnellisiksi että äiti voi huonosti? Ei koskaan pääse toteuttamaan sitä mitä pitää elämässä tärkeänä?

Joutuu opettamaan asioita joihin ei itse usko? Joutuu luopumaan jopa haaveesta että joku rakastaisi ja olisi hellä oikeasti tai seksistäkin voisi nauttia? Toki meillä oli avoin liitto, mutta en vain kyennyt elämään siinä. Jos olisin kuolettanut itseäni, niin ehkä se olisi sujunut? Aika monelta pettäjältä se sujuu. Tuohon kuuluu paljon muutakin.

Kuten omistamisen tarve, olet sitä mitä omistat. Näyttämisen tarve; pitää näyttää ulospäin että hyvin menee vaateet, tittelit ulkomaanmatkat, harrastukset. Julkisivun ylläpitäminen, jos jotain kyseenalaista tehdään, se tehdään salaa. Nämä ovat tuoneet lapsille välillä kovastikin ongelmia, koska he ovat erilaisia kuin useimmat muut. Mielestäni ne ovat kuitenkin elämän haasteita, joihin vastataan. Opitaan pitämään puolia, näkemään asioita vähän tarkemmin ja etenkin miettimään itse ja kriittisesti.

Lapset ovat oppineet keskustelemaan, etsimään tietoa ja suvaitsemaan todella erilaisia ihmisiä ja elämäntapoja. Siitä kivusta jota he nyt käyvät läpi, kyselevät miksi näin ja miksei noin, puhumme siis avoimesti. Itkemme ja nauramme yhdessä — en siis vieläkään jätä lapsiani yksin.

Eikä keskiluokkainen normielämä ole sen kummempaa - puhumattakaan että parempaa - kuin jokin muu tapa elää. Tuo vastuu sana nousi tekstistäsi irrallisena.

Mutta vieläkään en ymmärrä, miten joku voi ottaa täyden vastuun esim. Miten sillä autetaan uhreja ja heidän hätäänsä. Onnettomuudessa on kymmeniä ellei satoja tekijöitä mukana, ja riippuen siitä millainen tilanne on myös vastuu on erilainen. Vastuu on sitä, että tekee sen mikä inhimillisesti ottaen on mahdollista. En ymmärrä miten tuo uhrit ja heidän hätänsä tähän keskusteluun nyt kuuluu?

Suurimassa osassa suomea eletään juuri näin. Taisin vain kertoa sen vähän kärjistetysti. Ehkä se ei ole sen kummempaa, kaikki eivät vain halua elää niin.

Tietyllä tavalla se on huono tapa elää — mutta sitten mennään jo suurempiin yhteiskunnaisiin kysymyksiin. Riippuu siis siitä olenko ollut syyllinen vai syytön tuohon tilanteeseen.

Ylinopeus, holtittomuus liikenteessä, autossa on vikoja, ohjausvirhe kun hätistelee vaikka ampiaista tai raplaa auton säätimiä, ulosajo, kolari liikenne pylvääseen vai toiseen autoon. Vai kolaroitiinko minun autooni vastaavassa tilanteessa?

En aja holtittomastasi, mutta olen kuitenkin ihminen ja teen virheitä. Jos ajan kolarin ja omainen kuolee siinä, niin vastuulleni jää kaikki jälkipyykki. Eli avun soittaminen, läheisten kanssa asian läpikäyminen, hautajaisten järjestely sekä sen jälkeinen surutyö.

Lapsesta tulee uhri vain silloin jos vanhemmat hänet siihen asemaanlaittavat. Samoin jos lapsen kanssa ei asiaa käsitellä asiallisesti vaan lapsen päälle kaadetaan se oma tunne kuorma tai hänestä tehdään peliväline. Erosta lapsi selviää jos häntä tuetaan hänen surutyössään.

Samahan on tilanne jossa hän vaikka menettää kuoleman kautta oman vanhempansa. Ketä silloin syyttää uhriutumisesta? Lääkäriä, jälkeen jäänyttä lääketiedettä, pankkia joka ei antanut tuhansien lainaa ulkomaiseen operaatioon…? Itse toivoin lapsena että vanhempani eroaisivat sillä isäni oli väkivaltainen alkoholisti. Ikävä kyllä äitini oli saanut sellaisen kasvatuksen ettei saa erota sama mikä on. Nyt olen itse eronnut koska halusin lapselleni paremman lapsuuden kuin itselläni on ollut.

Lapseni on normaali iloinen ekaluokkalainen joka nauttii elämästä turvallisessa perheessä. Ero on varmasti lapselle trauma mutta se voi olla myös suuri helpotus joten lakataan syyllistämästä toisia. Kirjoitit melkein kuin omasta elämästäni.

Minä olin erohetkellä Minulle vihamielistä uutta vaimoa isäni ennenpitkää petti ja minä pistin viimeisen kerran välit poikki isääni ja sanoin etten häntä voi kunnioittaa enää isänä enkä edes miehenä, vaikka olikin pettänyt sitä naista josta minä en välittänyt pätkääkään. Ja minulta meni usko myös kaikkiin miehiin. Isäni perusteli tämän vuoden kestäneen sivusuhteensa minulle kutakuinkin näillä sanoilla: Minulla on oikeus pettää eikä kukaan lapsi voi estää vanhempaansa hakemasta onneaan omalla tavallaan.

No, otin hänestä mallia ja käytin oikeuttani pistää välit häneen poikki syyttäen tätä "Tiinaa" jonka hän raahasi kuvioihin ja joka oli tehnyt isästäni kelvottoman tavallisen aivottoman munillaan ajattelevan miehen.

Olen muuten hänen ainoa lapsensa. Niin sai "Tiina" lähteä mutta minä en palannut enää isäni tyttäreksi. Enkä palaa, koska ei isänikään tuosta enää ihmiseksi muutu. Mielestäni kyse ei suinkaan ole siitä onko vanhemmat eronneet tai ei, jotka ovat jättäneet sinuun noin isot arvet, uskon että menneisyydessäsi olisi muutakin, joka vaikuttaa sinuun noin vahvasti.

Oma äitini tulee eronneista vanhemmista ja hänellä oli 9 muuta sisarusta joita hänen piti äitinsä kanssa hoitaa. Näistä 10 sisaruksesta mukaanlukien äitini siis ovat kaikki naimisissa, mutta heistä 3 ovat eronneet, loput ovat pitäneet onnelliset suhteet kumppaneihinsa, kuten oma äitini.

Mielestäni mummola on aina tuntunut mummolalta, vaikka siellä pappaa ei olekkaan. Itseasiassa on törkeä sanoa ettei oikea mummola ole ilman miespuolista, nimittäin toinen pappani kuoli noin vuosi minun syntymän jälkeen, joten ei aina avioero ole syy miksi mummolassa sitä pappaa ei ole.

Pointti siis oli, että kyllä eronneet lapset saavat onnellisia suhteita. Eivät vaan avioituneet oikeanlaisen kumppanin kanssa. Näistä eronneista tosin 1 on uudelleen naimisissa ja onnellinen ja 2 muuta suhteissa. Kuitenkin itse en luota miehiin, en yleisesti kehenkään.

Tämä ei kuitenkaan johdu avioerosta, vain ihan muista tekijöistä. Vanhempani kun ovat yhdessä, luulisi että olisin 'onnellinen' mutta en ole. Jo sinun ikäisenä pitäisi jo alkaa ymmärtämään, ettei vanhemmat ole jumalia, eivät he voi aina toimia oikein eikä heiltä voi aina odottaa oikein toimimista. Jos isälläsi ei ole ollut onnellinen suhde äitiinsä, ei häneltä voi vaatia jäämään onnettomaan suhteeseen lapsien takia.

Tottakai vanhempiesi olisi pitänyt toimia paremmin sen suhteen miten erotaan, mutta eikö olisi aika jo antaa anteeksi ja siirtyä eteenpäin? Et varmasti sinäkään ole aina oikein toiminut, et sinäkään ole täydellinen, etkä koskaan tule olemaan täydellinen.

Ihmiset ja ajatukset muuttuu vuosien varrella. Ei varmasti kukaan naimisiin mennessä tai lapsia tehdessä ajattelee, että erotaan sitten jonkun ajan kuluttua.

Tottakai mielestäni eroaminen on aina huono asia, enkä ole erojen puolella, mutta kun ajattelen itse tilanteisiin, että olisin avioliitossa jossa en olisi onnellinen, jäisinkö Tuohan on just sitä tavanomasta modernia ajattelutapaa, että se oma onnellisuudentunne on pääasia. Että oma oikeus onneen oikeuttaa vaikka jättämään sen oman perheen ja tekemään muut onnettomiksi. Varmaan löytyy tapauksia, että avioero on ihan järkevä vaihtoehto, mutta ennen kuin niin pitkälle mennään, niin pitäisi kuitenkin kaikkensa yrittää.

Ihmisen pitäisi aina katsoa myös peiliin ja kysyä itseltään, että olenko minäkään tehnyt kaikkeani tämän suhteen eteen, sen sijaan että syyttäisi kaikesta kumppaniaan. Harva kuitenkaan tätä kysymystä itselleen tekee. Yleensä vaan syytetään sitä kumppania kaikesta eikä huomata omia virheitä.

Tietenkään täysin toimimattomaan ja epäonnistuneeseen avioliittoon ei pidä väkisin jäädä, mutta ei myöskään pidä heti lyödä hanskoja tiskiin ilman että yrittää vakavissaan korjata ensin tilannetta.

Ja kun se surullinen tosiasia on se, että ei se useinkaan vaihtamalla parane. Omat ongelmat ja vastoinkäymiset ovat siinä uudessakin ihmisuhteessa, kun aikaa kuluu. Mielipiteitä laidasta laitaan ja sanonpa omanikin. Avioliitossa petetyksi tulleena ja väkivaltaa kärsineenä ex-vaimona. Avioero oli siis oikea ratkaisu. Siitä tuskin kukaan on toista mieltä? Ja liittoa yritettiin lasten vuoksi pitää kasassa, vuosia. Jossain vaiheessa vaan oli pakko myöntää, että mikään ei auta, emme ole miehen kanssa onnellisia yhdessä, kummallakin on paha olla.

Ja lapset niin kuin koko suku ja ystävät luulivat, että liitto oli onnellinen - kulissit piti olla pystyssä ja kaikki hämmästyivät kun ero tuli. Ja sain syyt niskoilleni kun olin jättänyt "hyvän miehen" ja rikkonut lapsilta kodin. Vain mieheni ja minä tiesimme ja pari uskottua ystävää mikä oli totuus, niin miehen kuin minun ystävissä oli totuuden tietäjät. Mutta sitten lapset erossa. Työtä olen tehnyt ja mieheni on tehnyt, että heillä normaali lapsuus säilyisi vaikka me ei yhdessä vanhempina ollakkaan.

Myös mieheni uusi puoliso kun hänellä aikanaan se tuli elämään mukaan on osallistunut lastemme kasvatukseen exäni uutena vaimona. Mutta me aikuiset olemme pystyneet keskustelemaan asiamme, välissä todella kiivaita keskusteluja - on itketty ja haukuttu toisiamme ja uhattu poliiseilla. Mutta lapsillemme ei olla riitoja näytetty koskaan, ei kenenkään meidän lapsille.

Olemme porukalla saaneet uusperhekuviot toimimaan. Uusperheeseen kuuluu niin kaikkien siihen kuuluvien aikuisten lapset kuin jokainen vanhempi - kaikkien välit pitää olla sellaiset, että puheväleissä ollaan ja asioista pystytään keskustelemaan. Työtä se vaatii ja itsekkyydestä luopumista ja katkerienkin tunteiden hyväksymistä, mutta täten saadaan kasvatettua lapsistamme tasapainoisia ihmisiä. Joilla koulu sujuu hyvin, ei ole ongelmakäyttäytymistä, parisuhteita ei pelätä.

Vaan tulee tasapainoisia aikuisia, ilman mitään traumoja. Pointtini siis on, että vanhemmista itsestään on kiinni millaiset eväät antavat lapsilleen. Ero on joskus oikea vaihtoehto, siinä vain pitää ymmärtää myös se, että lapsia ei pidä jättää yksin vaikka kuinka itseen sattuisi, vaikka kuinka exän naama vituttaisi.

Lapsen parasta voi ajatella myös muutoin kuin pysymällä avioliitossa ihmisen kanssa, jonka kanssa liitto ei toimi. Syyttely ei auta ketään, oman ja lasten elämän rakentamiseen pitää vaan nähdä vaivaa, vaikka kuinka välissä tuntuu ettei jaksa, pitää vaan jaksaa. Keinoja jaksamiseen on, liikunta, ulkoilu, lukeminen, ystävät, perhe, terapia, uusi parisuhde, lemmikkielän, matkustelu Turha syyllistäminen ja syyllisten etsiminen pitää lopettaa ja rakentaa se uusi parempi tulevaisuus, turvaten lasten tulevaisuus.

Ei täällä kukaan ole kiistänytkään, ettei avioero joissain tapauksissa ole ihan ok ratkaisu. Toisinaan se voi lastenkin kannalta olla parempi kuin esimerkiksi vanhempien väkivaltainen parisuhde. Se on ihan selvää. Mutta kyse onkin siitä, että pitäis pyrkiä välttämään niitä turhia avioeroja, joita tehdään jonkun äkkirakastumisen huumassa ja joita itsekin ehkä myöhemmin kadutaan, kun huomataan ettei se vaihtamalla parantunutkaan ja että tuli siinä sivussa lapsiakin satutettua tai jopa pilattua välit heihin kokonaan.

Ei se avioero aina sunkaan ole huono asia, mutta kun niitä turhiakin eroja näkee ja se on surullista. Kun tunteet vie, niin järjen ääntä ei kuunnella. Katumus voi sitten tulla myöhemmin. Mutta jos siinä toilaillessaan menettänyt lastensa luottamuksen, niin sitä voi olla aika vaikea saada takaisin.

Sanoisin jopa että jos se ensimmäinenkin suhde maltettaisiin aloittaa ajatuksen kanssa eikä siinä äkkirakastumisen huumassa, monta eroa vältettäisiin. Jotenkin tämä aikamme ruokkii käsitystä että se rakastumisen huuma on jotain mitä täytyy totella. Vanha hyvä neuvo on mielestäni aika hyvä; vastarakastuneena ei kannata tehdä päätöksiä kuten yhteen muuttaminen, ero tai avioliitto. Pettämisessä ei vain kyse ole läheskään aina rakastumisesta, se voi olla ihastumista.

Me vain ihastumme ihmisiin, joiden koemme arvostavan meitä ja kuuntelevan meitä. Toinen suuri tekijä on Elämysten hakeminen siihen turruttavaan arkeen. Kolmas on solmuun mennyt parisuhde, jota ei osata aukaista. Neljäs on asenteet; minulla on oikeus tai se on biologinen pakko. Näiden takia se pettäjä huijaa puolisoaan koska hän EI tahtoisi erota.

Eletään ja nautitaan Miks hitossa noista lapsia yliarvostetaan? Aikuisia heistäkin tulee joskus ja minkälaisia, riippuu siitä ympräistöstä ei eroista. Ihmisellä on vain se yksi ainoa elämä, ja pitäisikö kuolinvuoteella sanoa, että elin lapsilleni, en itselleni?

Valinta on sinun Tietenkin voit elää vain itsellesi, vaikka lapsesi siitä kärsisivätkin. Mutta älä sitten vanhainkodissa odota, että aikuiset lapsesi käyvät kovinkaan usein sinua katsomassa. Hekin haluavat silloin elää itselleen eikä heillä ole sinulle aikaa. Juu en, eivät ne käy tänä päivänäkään.

Täytyyhän heille suoda aikaa elääkin, eikä ravata jossain, missä eivät halua käydä. Eli teennäisyyden pitäisi sinun mielestäsi jatkua hamaan hautaan? Sekö on sitä aitoa välittämistä, että pakosta ja instituution mukaisesta velvollisuudesta käydään siellä vanhainkodissa kauppareissun yhteydessä?

Ja siinäkin menee se 2 min. Miksi pitäisi elää lapsilleen koko ikänsä? Eriasia kun ovat pieniä, koska tarvitsevat huolehtijan. Miten he kärsivät siiitä, että vanhempi on tasapainoinen, iloinen, onnellinen yms. Lapset lähtevät ja alkavat elää sille omalle perheelleen, vai kuinka?

Muuten tyttäresi joutuu sinut hylkäämään kun saa lapsia, eikä hänkään saa toteuttaa unelmiaan tai haaveitaan. Miksi siis opiskella ammattia tai käydä töissä? Sen rahanko takia että saa kustantaa lastensa menot? Ei omia harrastuksia vaan lasten mukana harrastamista?

Elämä aikataulutettuna lasten mukaan, sitten alituista odottamista kun lapset tulee käymään? Kuinka moni muuten on valmis myymään talosta lastensa hyväksi ja muuttamana vuokralle sitten eläkkeellä? Kyse on kuitenkin siitä, että jokaisen on elettävä se oma elämänsä itse. Se joka haluaa uhrata elämänsä jonkun muun hallintaa, toki voi sen tehdä. Harvalle siitä kuitenkaan mitään palkintoa koituu, sillä palkinto on jo se ilo että ei tarvitse elää itseään varten.

Eikä se tarkoita että lapset hylätään vaikka sitä omaa elämäänsä elää. Marttyyri on sellainen joka ei odota mitään palkintoa teoistaan. Tärkeää on että olemme saaneet elää eikä takana ole elämätön elämä palkinnon odotuksen toivossa.

Elämähän on elämistä juuri lasten kanssa ja myöhemmin siihen liittyvät lasten perheet. Ei omaa elämää uhrata auttamalla ja tukemalla lapsia, tämä kaikkihan on sitä elämää. Siihen kyllä mahtuu myös isovanhempien auttaminen, tosin suurin osa heistäkin elää sitä täyttä elämää pitkään.

He eivät vain näy niinkuin huonokuntoiset vanhukset laitosissa ja kodinhoitajille kotisängyn pohjalla. He matkustavat, kuluttavat, luovat uusia suhteita siinä kuin muutkin. Isovanhemmat auttavat muuten mielellään lastenlapsiaan ja eivät varmasti uhrimielellä. Talonkin vanhempi tai vanhemmat voivat myydä, ostaa käytännöllisemmän halvemman asumisratkaisun ja voiton jakaa lapsille, jotka juuri kamppailevat asuntovelkansa kanssa. Ei se ole uhrautumista.

Se on elämänketjua ja elämää parhaimmillaan. Kyllä nuoria ammatinvalinnanaikaan auttaa vanhempien selvä raha ja kannustus.

Eiköhän nykyäänkin koulutettujen vanhempien lapset hakeudu vaativampaan koulutukseen. Latu on tavallaan jo vähän aukaistu. Kun perheessä on erotilanne ja päädytään osaksi lasten vuoksikin jatkamaan, siinä tehdään järkevästi, eikä otsassa tarvitse olla ristiä. Asiat ja tilanteet vaihtelevat. Elämästä kun voi nauttia niin monella tavalla ja rahakaan ei siinä ole ainakaan haitaksi. Enemmän naurua, vähemmän ryppyotsaisuutta. Raha on ratkaisu kaikkeen, heh.

Mistä sinun mielestäsi turvallisuuden tunne koostuu? Onko se vain ulkoista turvallisuutta vai liittykö siihen sisäinen turvallisuus? Jos lapsella on luottamus siihen, että hänestä välitetään vaikka ulkoisesti moni asia muuttuisi, eikö se ole turvallisuutta? Eli kuten ilmaisit, vaikka moni asia ulkoisesti muuttuu, ei se tarkoita turvattomuutta. Eli siihen ei tarvita rahaa tai parisuhdetta jossa näytellään voidaan pahoin.

Näihin taas ei tarvita rahaa. Kuinka paljon kodissa on käytännössä näkynyt arvostus oppimiseen, henkiseen kehitykseen panostaminen ja kurinalaiseen työskentelyyn. Samoin se että taloudellisen arvot eivät mene sivistyksen ohi. Akateemisuus kun ei nykyään ole välttämättä mitenkään tae hyvästä palkasta.

Vaikka olen ollut köyhä yksinhuoltaja, olen sitä juuri siksi että olen halunnut opiskella. Tämä tauti näemmä on tarttunut lapsiinikin. Elinikäinen oppiminen on elämän tapa.

Eli kyllä siihen tarvitaan myös keskinäistä yhteisymmärrystä ja välittämistäkin. Ikävä kyllä tähän ihanteeseen kuuluu sekin, että ne emotionaaliset tarpeet hoidetaan liiton ulkopuolella. Eli siihen kuuluvat myös seksisuhteet. Useimmat vaan eivät jaksa ilman hellyyttä ja fyysistä kontaktia toiseen ihmiseen, eikä kaikille riitä pelkkä pano sen aviopuolison kanssa.

On niitäkin jotka kaipaavat juuri siihen omaan puolisoon tätä yhteyttä, koska eivät halua tai jaksa elää kaksoiselämää. Se vaatii tietynlaista kovaa luonnetta. Ja kyllä, huumori ja ilo ovat aitoja asioita. Niitä kun riittää, pärjää jo tosi pitkälle — ilman pettämistä. Kyllä on on suuri palkinto, jos lapset pärjäävät elämässään.

Onhan sitä itsestään huolehdittava, jotta jaksaa,. Se on väärin sekä itseäsi kohtaan kuin myös vanhempiasi kohtaan. Vanhemmillasi on oma elämänsä elettävänään ja sinulla sinun omasi. Kirjoituksesi perusteella kuitenkin elät yhä - 23 v vanhempiesi eron jälkeen täysin heidän elämäänsä, ja katkerana.

Mitäpä jos lopettaisit sen? Lakkaisit syyttämästä vanhempiasi heidän elämästään, antaisit anteeksi heille molemmille? Antaisit myös itsellesi anteeksi, että olet vielä vuotiaana vihainen vanhempiesi erosta. Ihan mistä tahansa voi olla vihainen vanhemmilleen, lapsilleen, isovanhemmilleen, sedille ja tädeille ja ystäville ja rakastetuille.

Vihansa yli pääsee silti vain sitä työstämällä - ja vain sinä itse. Kukaan muu ei voi päästä vihasi yli sinun puolestasi. Syyttämällä toisia viha ei lähde minnekään, pikemminkin se edesauttaa vihan jäämistä ja jumittamista.

Yksi jos toinen meistä tosiaan voisi jäädä vihoittelemaan lopuksi ikäänsä jostain asiasta vanhemmilleen tms, mutta kun se vaan loppupeleissä ei auta yhtikäs mitään. Tuon vihan ruokkiminen joka päivä asiaa vatuloiden tuottaa vain perin viheliäisen olon, ei mitään positiivista. Hyvä ystäväni on alkoholistiperheen lapsi - mutta sen sijaan, että olisi jäänyt kohtaloaan surkuttelemaan oli koulukiusattukin em syystä hän on antanut anteeksi ja yrittänyt ymmärtää, ja rakentanut itselleen oman näköisensä elämän.

Antaa lapsiensa tavata isovanhempiaan, mutta samalla huolehtii, että pappaa ei nähdä "punssia" ottaneena. Ei ole itse tiukka absolutisti, mutta ei myöskään ole koskaan juopotellut tolkuttomasti. On todennut, että helpompikin lapsuus olisi voinut olla, mutta se oli hänen kohtalonsa. Vanhemmilleen anteeksi antaminen on tärkee juttu, mutta pitää ymmärtää sekin että joillekin anteksianto on pitkällinen prosessi, johon kuuluu osana myös ne vihan ja katkeruudenkin tunteet.

Kun ne on ensin käynyt läpi ja purkanut, niin voi vähitellen antaa anteeksi. Tiedän omasta kokemuksesta, koska minunkin äiti oli alkoholisti. Vasta kun myönsin olevani hänelle vihanen ja katkera, niin sen jälkeen oli helpompaa antaa anteeksikin ja jatkaa elämää. Ehkä ap käy just nyt tätä samaa läpi. Joskus se anteeksianto on hidas ja pitkä tie, mutta ajan kanssa se helpottaa.

Mutta prosessiin kuuluu se että ne negatiivisetkin tunteet pitää läpikäydä. Haluan kommentoida vielä tähän. Totta on, ettei vihassa rypeminen auta ketään. Väitän kuitenkin, että vihan on tarpeellinen ja aivan hyväksyttävä tunne. Viha kertoo usein, että meitä kohtaan on tehty vääryyttä - me vihaamme sita, joka tätä vääryyttä on tehnyt.

Viha ei katoa sillä, että sen yrittäisi kieltää vaan se on vain elettävä läpi ja annettava sen palaa loppuun. Tämä kohta on minulta sujunut ihan kohtuullisen hyvin. En vihaa isääni enkä ole oikeastaan koskaan vihannutkaan.

Katkera olin hänelle jossain vaiheessa, hyvin katkera, mutta sekin laimeni aikanaan olemattomiin. Isoäitini joskus jutusteli asioista, jotka saivat luullakseni minut ymmärtämään isääni paremmin - isoisäni esimerkiksi ei ollut mikään mukava mies.

En pidä isääni pahana ihmisenä, ainoastaan itsekkääni sellaisella itseriittoisen lapsellisella tavalla. Hän ei tarkoita pahaa ja hän on periaatteessa ihan mukava tyyppi, joskin hyvin itsekeskeinen. Menneisyyttään ei kuitenkaan voi paeta. Kuten kirjoitin, lapsuuteni isäsuhde vaikuttaa mitä ilmeisimmin voimakkaasti nykyisessä parisuhteessani ja tämä stressaa minua kovasti. Tässä kohtaa joskus tosiaan tuntuu epäreilulta, että joudun tällaista likapyykkiä pesemään, mutta sillehän ei enää voi mitään.

Pakko se on tehdä, koska haluan elää onnellisessa suhteessa enkä halua, että meinneisyyden aaveet hallitsevat minua. Se ei kuitenkaan tapahdu pelkästään sormia napsauttamalla vaan vaatii työtä. Toinen tietysti, mihin mennyt vaikuttaa voimakkaasti on nykyinen isäsuhde, joka on totaalisen olematon. Yhteys meni poikki vuosikausia sitten enkä osaa enkä tiedä, miten sen voisi korjata.

Mitä isä ajattelee asiasta, ajatteleeko mitään, sitä en tiedä. Olen siis kyllä ihan puheväleissä ja näen isää ehkä kertaa vuodessa, mutta se on hyvin pinnallista ja vähän vaivaantunuttakin se kanssakäyminen.

Oikeastaan se harmittaa minua, minulle kelpaisi osallistuva isä näin myöhäisessäkin vaiheessa, mutta tunnustan, etten tosiaan tiedä, mitä asialle voisi tehdä.

Olen aivan hukassa siinä kohtaa. Jotkut ketjussa viittasivat ap: Niin tai näin, omalla kohdallani traumat eivät tosiaan johdu avioerosta, sillä vanhempani erosivat vasta viime vuonna ja minä olen ollut aikuinen jo jonkin aikaa.

Isä kuitenkin petti äitiä pitkään, naisia on ollut useita. Ainakin kerran isä aikoi ilmeisesti jättääkin äidin, mutta muutti mielensä - sanon "ainakin", koska tämä on ainoa tapaus, josta äiti on minulle kertonut. En paljoa tiedä itse isän pettämisistä, en edes muista kunnolla, miten asiat ovat selvinneet. Äiti on niistä jotain puhunut, mutta ei kovin paljoa ja joskus bongasin isän seuranhakuilmoituksen deitti. Isän kanssa emme ole keskustelleet aiheesta kuin kerran jonkun kinan aikana ja sekin käsitti lähinnä sen, että syytin häntä äidin pettämisestä ja hän myönsi asian.

Sen tarkemmin asiaa ei puitu. Näin jälkikäteen olen kyllä aika rikki miesten suhteen. Olen seurustellut nyt jo seitsemän vuotta erään mukavan miehen kanssa ja sen näkee, miten isäni kummittelee koko ajan taustalla. Siinä nyt on muutakin kuin tuo pettäminen, se oli vain osa sitä vyyhtiä, jonka seurauksena koin aina, että isä oli hylännyt minut.

Teini-iässä kieltäydyin jopa kutsumasta isäksi, koska koin, ettei hän ole ollut minulle isä. Siksi varmaan pelkään hillittömästi, että miehenikin hylkää minut ja nyt, kun meillä on vaikea kausi meneillään, saan sätkyn kaikista sellaisista asioista, jotka muistuttavat isäni käytöstä. Eritoten siitä, että mies menee ulos juhlimaan, sillä isäni oli suuri illanistujaisten sankari ja ramppasi ties missä.

Tästä on kyllä tarkoitus selvitä, olen lopulta vaivautumassa kallonkutistajalle asti ja muuta vastaavaa. Mutta kyllä minua silti vähän harmittaa, että joudun nyt setvimään sotkua, joka ei oikeastaan ole oma syyni vaan jonkun toisen ihmisen minuun istuttama. Tai no, ei ole tarkoitukseni siirtää vastuuta teoistani ja tunteistani isälleni, kyllä minä itse niistä vastaan, mutta joskus kaikki tuntuu niin hiivatin vaikealta.

Semminkin, kun en ole läheisissä väleissä enää kumpaankaan vanhempaani. Isään en koskaan ollut ja tämä sotku on vaikuttanut minun ja äidin väleihin myös. Äiti tapasi tukeutua minuun, hän valitti isästä minulle, käytti minua apukasvattajana veljeni kanssa jne. Mutta olin kyllä vihainen isälle hänen pettämisestään aina ja se on vaikuttanut merkittävästi siihen, etten todellakaan kunnioita tai arvosta häntä. Itse sinä olet demonisi luonut, ei äitiäsi pettävä isäsi eikä äitisi.

Jos et osaa luotaa itseesi, niin kenen vika se on? No tämähän on kätevää. Tulisiko siis ymmärtää, että vanhempamme eivät vaikuta meihin juuri mitenkään? Edellinen kirjoittaja vissiin tarkoitti että ihmisten pitäisi toimia kuten eläimet eli synnyttää poikaset ja hoivata niitä vähän aikaa ja sitten karkottaa pois ja se siitä. Ei muita vastuita tai velvollisuuksia. Mutta kun se ei vain toimi niin. Ihmiset eivät ole enää niin kuin eläimet ja me kiinnymme toisiimme. Ja kyllä, vanhempamme vaikuttavat meihin, hyvässä ja pahassa.

Eivät peruuttamattomasti, mutta kuitenkin. Sitä tosiasiaa ei voi kukaan kieltää, vaikka kuinka haluaisi. Eikä kukaan vastuuntuntoinen sitä kielläkkään.

Sinäkö sen määräät miten mikäkin toimii. Törkeää arvostaa itseään muiden yläpuolelle. Olet antanut heidän elämänsä hallita sinua ja siksi jättänyt elämättä omaa elämääsi tai pikemmin pelkäät elää sitä. Maailma näyttää paljon valoisammalta ja vapaammalta paikalta elää ilman pelkoa. Vaikka en ole koskaan kokenut tulevani "hylätyksi" kenenkään taholta, pelkäsin aikoinaan aivan järkyttävästi ex-mieheni hylkäävän minut.

Jos hän myöhästyi etenkin iltariennoista palatessaan ihan kokonaiset 10 minuuttia, väänsin jo itkua ja ajattelin "hänellä on varmasti toinen". Tätä jatkui pitkään ja olin aivan puhki. Lopulta monen vaikean mutkan kautta pakotin itseni ajattelemaan, etten voi mitenkään estää häntä hylkäämästä tai pettämästä minua. Voin itkeä, olla surullinen, masentua, syyttää, vaikertaa, hakata päätä seinään yms. En ollut enää omien tunteideni vanki. Elämä on ihanaa juuri siksi, ettei koskaan tiedä mitä tapahtuu ja miten hullusti huomaa joskus ajattelevansa.

Ongelmiin auttaa hyvin usein yksinkertainen keino: Hyvin pian huomaa, ettei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa elää. Ja kaikesta selviää, kun tarpeeksi selvittää. Avioeron voi hoitaa huonosti tai hyvin. Itse olen kokenut sen huonomman vaihtoehdon. Mitä hyödyttää enää itkeä 30 vuotta vanhoja asioita, joille ei pysty mitään? Avioero on aina ikävä asia, mutta toisaalta se voi olla myös paremman elämän alku. En voi koskaan ymmärtää miksi äitin lähti toisen miehen matkaan, mutta en halua myöskään enää tuhlata energiaani sitä miettien, koska en tule koskaan saamaan itseäni tyydyttävää vastausta.

Jos vanhempien yhteiselämä on yhtä helvettiä niin sehän vasta lapsille huonoa onkin. Omat tarpeet tulisi laittaa taka-alalle ja ajatella lasten parasta, mutta mikä se paras sitten on? Itse jätin pettävän miehen.

Yritin ajatella lasten parasta, kun arki rullasi omalla painollaan kohtuu rauhaisasti. Mutta mikä minä olisin 40 vuoden päästä sitä menoa???? Ei ole mitään mieltä olla yhdessä, ellei ole jotain yhteistä ja toisen pelkkä läsnäolo häiritsee. Oli pettämistä tai ei. Minulla oli suhde toiseen, ex tiesi sen, ja hyväksyi. Kaikki oli hänen mielestään ok, kunhan vain näytelmä "avioliitto" jatkuisi. Itsekin olen kokenut vanhempien avioeron ja tiedän tarkalleen miten se voi traumatisoida.

Ihmettelen edelleen suuresti näitä vanhempia, jotka voivat juosta kukasta kukkaan pelkästään tunteiden perässä! Työskentelisivät mieluummin oman avioliittonsa eteen.

Meillä on työskennelty avioliiton eteen sen alusta asti ja enimmäkseen myrskyistä on ollut. Työskentely jatkuu vielä senkin jälkeen kun päästään lauhemmille vesille! Erittäin hyvä tuo kirjoituksesi kuitenkin. Suosittelen ammattiauttajalle hakeutumista tuon luottamuspulan vuoksi, siellä voi lähteä parantumisprosessi käyntiin.

Latsen takia ei pidetä yllä huonoa avioliittoa, vaan heidän takiaan erotaan! Eri asia on tosirakastuminen, ja eri asia ovat kaiken maailman auervaarat. Ja ihan oma lukunsa ovat suurin piirtein kaikesta vanhampiaan syyllistävät lapset, jotka eivät aikuisiällään pysty luomaan ihmissuhteita.

Jos johtuukin vaikeasta taustasta, mikä estää menemästä selvittämään asioita asiantuntijan kanssa? Ensi vuoden alusta KELA ei ainakaan rahanpuute. Ymmärrystä vähän muuallekin kuin itselle, pliis.

Monet aikuiset eivät varmaankaan osaa ajatella niin pitkälle mitä heidän syrjähyppynsä aiheuttaa lapsille. Kun lapset ottavat elämisen mallin vanhempiensa tyylistä tai sitten vammautuvat kuten sinä, luottoa saa hakea maan ääriin, aina epäilys pohjalla että uskaltaako sitä tuohon luottaa jospa on samanlainen tuuliviiri kuin uskoton vanhempi Voi meitä vanhempia jotka itsekkyydeltämme emme osaa ajatella pilttien tulevaisuutta!

On se kumma kun muista avioerolapsista on tullut kunnon ihmisiä. Matkalla elokuviin on vähintään surkuhupaisaa että liikennevaloissa tytöltä putoaa tuulenpuuskassa hanska, joka tietysti karkaa muutaman metrin päähän. Juuri kun uusi tinder ystävyyteni loikkii antiloopin tavoin noutamaan lapastaan tulee tiellä vastaan, kukas muukaan kuin viimeviikon hoito.

Tuo juuri 18 täyttänyt heppatyttö, joka tietää mitä heppatytöt tekee parhaiten. No voipa hyvinkin sillä tytöllä oli kiire töihin. Eikä tullut edes hiki Maailman tylsimmän elokuvan jälkeen päästään takaisin tytön synninluolaan. Tässä vaiheessa olin jo vakuuttunut ettei tytön päässä liiku mitään.

Olin kuitenkin väärässä, kyllähän siellä jotain liikkuu, nimittäin vällykäärö siellä luikkii oikein hyvin. Hauskaa oli mutta ei jatkoon, voit pakata veitsesi ja lähteä: D Parin viikon päästä saan viestin: Okei muutama asia, miksi minun tulisi automaattisesti ottaa yhteyttä? Ei tyttökään laittanut viestiä. Yhtä hyvin hän voisi mielestäni olla kusipää, mutta ehei on aivan oikein haukkua minua.

Niin sitä saa kusipään maineen vaikkei mitään tehnyt, mitä ei toinenkaan. On se niin hauskaa olla valkoinen liha- ja maitotuotteita kuluttava heteroukko. Mikä on se juttu mikä auttaa jaksamaan? Siis se motiivi, motiivi joka ulottuu pidemmälle kuin halu päästä toteuttamaan tinderlutkailuja, tai sitä että haluaa olla sellainen lapsi jonka äiti toivoisi ihmisen olevan.

Onko se muiden suosio vai elämän toivottoman hauska helppous? Ehkäpä, mutta mikä saa ihmisen halukkaaksi hakkaamaan päätä seinään sen eteen? Vai onko kuitenkin niin että ei se päämäärä, vaan se matka. Voiko olla niin että ihminen nauttii itsensä rankaisemisesta? Voi olla, itse ainakin. En tiennyt intissä hauskempaa asiaa kun tietää se, että jollakin muulla on takuuvarmasti paskempi päivä kun itsellä. Siviilissä kun tämän neljännen todellisuuden seinän saa säpäleiksi, siis sillä tavalla että tapahtumaketjun päätteeksi vaatteet on koiranpaskassa sellaisessa tuoreessa mikä tuoksuu ja höyryää, vieläpä kylmässä kesäisessä sateessa voi nauraa ja todeta yhden selvän asian, tää kasvattaa luonnetta.

Entäs kun joutuu nolaamaan itsensä suurelle ihmismassalle tietentahtoen, sillä kukapa haluu olla mikkihiiri joka ei uskalla? Lopulta voi todeta että tää kasvattaa Entäs kun työttömän opiskelijan nimikkeellä istuu ja duunaa, vuodesta toiseen, ilman takeita siitä että istuuko kiitos lopussa kultaisen noutajan kanssa, pyytäen kahville.

Paskaa duunia, vituttaa, väsyttää sillä ei musta oo siihen, mutta jospa tää kasvattais. Riku Rantala sanoo lämpimäs aina yhtä asiaa, elämä on valintoja ja niitä kannattaa tehdä. Totta, valintoja, mutta kaikella on vaihtoehtoiskustanne.

Jonkun unelman vaihtoehtoiskustannus on terve elämä ja täys lompakko alkoholismi. Jonkun toisen voi olla se että pitää jättää se kuuma barbi, antaa sen mennä sillä sille ei oo aikaa, kyl tinderist löytää uuen Helpon mukavan vaihtoehtokustannus on toive muusta, siitä mihin pyrkiminen on paskaa ja luonnetta luovaa. Entäs kun sinne maaliin pääsee, mitä jos huomaakin että se ei ollu tämän kaiken arvoista? Haenpa huomenna kaupasta folioo ja joditabuja.

No mutta entäs se kreikkalaisen mytologian sälli. Mies joka yritti ja onnistui, ylpistyi, sai kaiken. Tämähän ei jumalille käynyt, hänet tuomittiin vierittämään jättimäistä kivenmurikkaa vuoren päälle. Hauskaa tässä sanktiossa oli se, että aina kun kivi kulkeutui ylös asti tuli se suoraa alas vuoren toiselle puolen. Paska duuni mikä jatkuu ikuisesti, ikuinen vitutus.

Tuoko ikuinen vitutus lopulta niin suuren luonteen että kiven vierittäjästä tulee taas suurempi kuin koskaan? Tuskin, eihän se käy. Ehkäpä se on luonteenomaista että itsensä rankaisu ja tavoittelemattoman tavoittelu on ainoa asia mistä nauttii. Olisiko pelottavampaa kuin se, että asiasta suoriutuu eikä tiedä mitä pitäisi sitten tehdä. Tarvitsen enemmän mukavaa kirjoitettavaa. Kiitos vyöruusu edellisen epilogin maininnasta. Pysähdyin lukiessani mainitsemaasi asiaan ja luulin löytäneeni itseni sieltä.

Uskon useiden opiskelijakollegoideni sekä toki muidenkin nuorten ihmisten jakavan tällä hetkellä saman tuskan tunteen itseni kanssa. Se vaanii ja hiipii mieleen alituisena ahdistuksen tunteena. Taloudellinen epävarmuus, millä maksaa kesäajan vuokra? Tilillä toki on vielä rahaa, mutta sieltä se hälvenee sitä mukaan, kun kelit lämpenee. Lämpeneminen on tosin siinä mielessä hyvä asia, että veneen alla tai pahvilaatikossa asuminen on huomattavasti mukavampaa pehmeän lämpöisinä kesäöinä kuin jäätävän viimaisissa juhannuksen räntäsateissa.

Ymmärtäisin, jos kyse olisi siitä, etten olisi hakenut ollenkaan tai etten olisi hakenut tarpeeksi. Mutta olen kyllä, inhimillisen kestämisen kyllästymispisteeseen asti.

Hakemuksia on tullut läheteltyä noin miljoona ja yksi kappaletta, jos hienoinen liioittelu sallitaan. Eilen täyttäessäni erään yrityksen rekrytointilomaketta netti kaatui lähetä-nappia painaessa. Se sai minut hyvälle mielelle, ymmärsin ettei minkään ole tarkoituskaan onnistua.

Jostain syystä olin jo ehtinyt unohtamaan sen, sisällä asuvan jatkuvan varmuuden tunteen siitä, että kaikki menee joka tapauksessa perseelleen.

Miksi siis yrittää, jätettäköön se jatkossa menestyjille ja menestyjiksi itseään luuleville idiooteille. Enkä taaskaan tarkoita jälkimmäisillä esimerkiksi Lupiinia, vaikka herra nyt varmasti niin itse luuleekin. Tähän mennessä olen kerran päässyt haastatteluun asti. Todennäköisesti olen työnantajien silmissä jo alun alkaen huono hakija, mutta muitakin syitä varmasti löytyy. Joissain hakemissani paikoissa rekrytointi ei toki ole vielä päässyt kunnolla käyntiinkään, ehkä jossain muuallakin halutaan kuitenkin vielä tavata kulahtanut olemukseni ennen lopullisen kielteisen tuomion antamista.

Uskon yhden syyn löytyvän myös CV: Siinähän pitäisi olla mukana aina kuva, että yrityksessä osattaisiin jo etukäteen valita tarpeeksi siedettävän näköiset naamarit haastatteluun.

Tietenkin minultakin se kuva löytyy, en kuitenkaan ole suinkaan varma siitä, että se on kannaltani edullinen asia. Muut voivat halutessaan vahvistaa. Tuossa yhdessä haastattelussani pääsin tosin jatkoon seuraavaan haastatteluun, jonka lopputuloksena sitten toivotettiin hyvää jatkoa, muttei kyseisen yrityksen palkkalistoilla. Kuitenkin kaiken tämän epävarmuuden ja negatiivisuuden myrskynsilmässä minullakin on vielä nöyrä unelma.

Nimittäin unelma haaveiden kesätyöstä. Se olisi muuten jalkapalloammattilainen, mutta kyseinen ammatti on luonteltaan sellainen, että se edellyttää panostusta myös kolmen kesäkuukautemme ulkopuolella.

Muitakin rajoittavia tekijöitä saattaa olla. Osaatteko kuvitella mitään sen hienompaa kuin toimia nuorille naisille suunnattujen vaate-, erityisesti farkkukauppojen makutuomarina. Siinä sitä pääsisi tarkastelemaan täyspäiväisesti neitokaisten nykyään arvostettavan usein hyvin muotoutuneita pakaralihaksia.

Tarvittaessa voisin esiintyä lisäpalkasta vaikkapa homona, mikäli tyttö ujouden puuskassa kokisi tarkan ja arvioivan katseeni vartalollaan jollain tapaa kiusallisena tai ahdistavana. Asiakkaani eivät tietenkään voisi olla alle vuotiaita.

Johonkin se raja on vedettävä ja vedettäköön se tässä tapauksessa sitten vaikka seksuaalisen kanssakäymisen suojaikärajaan, jota itse arvostan suuresti. Tämä toki on vain haave eikä tällaista ammattia taida löytyä, mutta jos joku lukijoista sattuu kaipaamaan palvelujani, kommentoimalla voi ottaa yhteyttä. Tarjous koskee myöskin ainoastaan naisia, jotka ovat syntyneet naisiksi. Nyt sitten vaan syömään ja sen jälkeen kirjailemaan jälleen yhtä uutta työhakemusta.

Yritys, johon aion hakea, on kuulemani mukaan tappiollinen kusetusfirma. Mutta vittuako se minua kiinnostaa, en minä mikään moraalinvartija ole. Eivätkä talousongelmatkaan ole minun ongelmiani, vaikka kyseinen pulju kaatuisikin parin vuoden sisällä.

Kunhan likvideettia riittäisi vielä kesän yli ja palkka kilahtaisi tilille. Tai oikeastaan ei silläkään ole minulle mitään merkitystä. Eiväthän ne minua ole palkkaamassa kuitenkaan. Lähettänyt Kolme vuodenaikaa klo 7. Eversti Sandels, tuo viisas johtaja joka keksi tarjota olutta miehilleen, varsin hieno upseeri kuten minä. Kotia siivotessa sitä tulee mietittyä asioita, tänään ei kyllä tullut mitään mieleen.

Valehtelematta siivoaminen on asia minkä soisin jonkun kauniin olennon tekevän minun katsellessani. Suoritettuani tämän valtaisan vaivalloisen puhdistautumisriitin, oli oiva hetki istua sandelssin seurassa sohvalle ja ihmetellä pihlajakadun kohelluksia. KYLLÄ, paatunut alkoholisti ja tinderlutkakin voi nauttia asiasta nimeltä mallaslimsa ja salkkarit.

Mikä tekee Marsalkasta hyvän johtajan? Oli mitä oli, hän tietää maistuvansa hyvälle tölkistä, nam nam. Olenko huono mies jos siivoan taloni ja istahdan sen jälkeen sohvalle olut kädessä? Monen mielestä kyllä, varsinkin kun on helppo irrottaa kontekstista pari asiaa: Tämän jälkeen lisätään jääkiekko ja tsädäm, olen sika joka alistaa ja hallitsee.

Parilla asiasta minustakin saa mahtavan sotajohtajan, mitä tosin olen jo tietysti ainakin kassajonossa sekä baaritiskillä. Pienillä muutoksilla jokainen voi olla herkullinen sandels, joka kutsuu ja kuiskii kun sitä vähiten odottaa ja varsinkin kun on jano. Taidan ottaa hieman rommia ja kuunnella Tuuttimörköä ennenkuin paljastan kuinka olen jo melkein käytännössä liikenneministeri.

Voin ylpeänä väittää kuuluvani siihen onnelliseen ikäpolveen, joka muistaa ajan, jolloin internet ei vielä ollut mikään itsestäänselvyys. Tai ajan, jolloin se oli vielä isolla alkukirjaimella kirjoitettava sana kaikessa erikoisuudessakaan. Nettiä käytettiin ehkä kerran viikossa koulussa, joskus harvoin kotona ja kännykän netti oli jotain, mistä ei osattu edes haaveilla.

Toki olihan wap, mutta sitä ei kukaan täysjärkinen uskaltanut käyttää puhelinlaskun pelossa. Tietoa ei siis tietenkään saanut lähellekään samaan tapaan kuin nykyään, pienen urheiluintoilijan uutisjanon tyydyttämisen keinot olivat huomattavasti mitättömämmät.

Nykyään teksti-tv ei ole enää yhtä merkittävässä roolissa kuin aiemmin, ei tietenkään. Vaikkakin sen edelleen lähes päivittäin avaan, kaukana ovat ajat joilloin urheilu-uutiset täytyi selata läpi vähintään 20 kertaa päivässä. Enää talviaamun ensimmäisenä automaattisena toimintona ei ole avata Ylen teksti-tv: Olihan siinä sitä omanlaistaan tunnelmaa, kun sivujen latausta ja kaikkien suomalaisten tehopisteiden selviämistä sai odotella minuuttitolkulla.

Tänä päivänä ei tosin voisi enää vähempää kiinnostaa. Mutta niin, on teksti-tv: Mies etsii naista, nainen etsii miestä, mies etsii miestä, nainen naista, pari paria ja niin edelleen. Kategorioita riittää ja epäilemättä joskus vielä velho etsii menninkäisiä, mikäli seksuaalisten identiteettien välinen tasa-arvo etenee tarpeeksi pitkälle ennen teksti-tv: Eihän näissä nyt varsinaisesti mitään uutta ole entisaikojen tv-chatien katsojille, mutta joskus mennyttä on hauska muistella ja sitä ilmoitukset teksti-tv: Tällaiseen eivät nykynuoret pysty.

Tinderistä tuskin olisi mihinkään, kun aikuiset isolla A: Haluan nostaa esiin muutaman mielestäni erityisen tyylikkään ilmoituksen, tarkoittamatta mitään pahaa kenellekään, vaikka näistä herkistä lemmenlurituksista hieman huumoria revinkin.

Rehevän ja rempseän rouvan toiveena on iso lahjapaketti. Seuraavaksi mieltä saapuu vavisuttamaan mielikuva rehevästä ja rempseästä rouvasta selluliitin väristessä pukin työnnellessä lahjapakettiaan ensin anteliaasti sisään kuitenkin samantien epäkohteliaasti vetäen sen takaisin ulos. Väinö Linnaa lainatakseni siinä epäilemättä tanner tömisee ja aitaa kaatuu. Kuitenkin samalla olen iloinen siitä, että hieman iäkkäämätkin ei missään nimessä vanhat ihmiset edelleen omaavat ilmeisen viriilin seksielämän.

Muodokas, 61 v rouva ja aviomies tarvitsee pystyvän apumiehen makuukammariin. Etusijalla kookas ja kokenut 3. Muodokas lienee erilainen tapa ilmaista rehevä.

Kaikki taas varmasti ymmärtävät mitä tarkoittaa, kun nainen ilmoittaa olevansa rehevä. Silmiin tässäkin ilmoutuksessa pistää myös se, että jälleen etsitään jotain kookasta. Pitääkö tästä vetää sellainen johtopäätös, että jostain on nyt aiemman elämän aikana jääty paitsi ja vanhoilla päivillä tilannetta pitää paikata?

Kuitenkin sentään oman aviomiehen valvonnassa. Toki kyseessä voi hyvin olla miehenkin ajatus, aisankannattajia vaikuttaisi muutenkin olevan teksti-tv täynnä. Aistin tässä markkinarakoa blogistitovereilleni. Pari, saanko vaimon lainaksi?

Olen 60v mies Espoosta, poikkeuksellisen kestävä ja osaava. Kyselkääpä lisää Tämä etenkin oli mielestäni hauska ja maanläheinenkin. Suora kysymys, olisiko vaimoa lainaksi. Ja vaikuttaisihan noita vaimoja lainaksi asti tuolla riittävän. Erittäin hyvä on myös varmasti ilmaista olevansa kestävä ja etenkin osaava. Osaamistakin kun on niin monenlaista ja -tasoista. Mutta tältä mieheltä sitä epäilemättä löytyy, hänellähän on kuitenkin aiempaa kokemustakin. Ei tietenkään minulta, mutta kysynpä kuitenkin.

Onko herrasmiehen kokemus peräisin Kallelta vai Jallulta? Lopuksi haluan pyytää anteeksi kaikilta, jotka tuntevat tulleensa loukatuksi, vaikka sehän tämän blogin idea osittain onkin. Kenenkään seksuaalisuudesta ei kuitenkaan saisi tehdä pilkkaa ja olenkin iloinen siitä, että viettiä ja intoa löytyy vielä vanhemmallakin iällä.

Itse kun todennäköisesti olen ryypännyt kaikki haluni ja kykyni jo 30 ikävuoteen mennessä. Tällaista tänään, näköjään sunnuntainakin voi paistaa aurinko ja ei se mitään vaikkei paistaisikaan, onhan sentään teksti-tv tuomassa hymyn huulille. Lähettänyt Kolme vuodenaikaa klo 2. Alkoi tässä alkoholistin myöhäisenä aamupäivänä tehdä mieli käsitellä oman vaatimattoman elämäni pieniä virheitä.

Ei tietenkään niitä kaikkein noloimpia ja salaisimpia, mutta joitain nyt kuitenkin. Kukapa meistä ei tekisi virheitä ja ajoittain elämän alhossa pohtisi, kuinka asiat voisivat olla huomattavasti paremmin, jos jonkin menneisyydessä vaivaavan asian saisi tehdä toisin tai jättää kokonaan tekemättä.

Tosin nyt kun virheistä puhutaan, niin joku voisi todeta syntymäni olleen yksi massiivinen virhe. Mutta sellaisesta ei ainakaan toistaiseksi ole vedenpitäviä todisteita. Aloitan pienellä virheellä, jonka tein suihkussa tässä aivan hetki sitten. Huomasin suihkun pään siis sen osan, joka on ylhäällä ja josta tulee vettä vuotavan hanan ollessa päällä.

Itse asiassa olin huomannut sen useita kertoja aiemminkin, aina kuitenkin siitä välittämättä ja asian saman tien unohtaen. Nyt kuitenkin päätin korjata suihkuni, vaikka en ylimääräisestä vedenkulutuksesta niin välitäkään.

Siinä sitten jostain syystä mieleni ajautui pohtimaan, miksi sen olisi kukaan aikoinaan irroittanut. Sitten tajuntaan iski karu fakta, tiedän asuntoni edellisestä asukkaasta sen verran, että kyseessä oli hieman homoseksuaalisia taipumuksia omaava nuorehko mies. Letkua oli siis todennäköisesti käytetty jonkinlaiseen suolen puhdistamiseen, kuten olen joskus kuullut tehtävän ja siinä vaiheessa kun tajusin tämän todennäkösen tosiasian väännellessäni letkua paikoilleen, kasvoille valuvan veden sekaan sekottui annos miehekkäitä kyyneliä.

No, tästä sentään selvittiin puolen tunnin käsien pesulla ja hieman lyhyemmällä itkumasennuksella. Eihän tämä niin vakavaa ole. Eilen tein virheen baarissa. Mieleni teki viiniä ja hyvässä uskossa tilasin pullon kuultuani sen olevan kyseisessä anniskeluravintolassa halpaa, mutta kuitenkin laadukasta.

Maku kieltämättä oli parempi kuin La Solissa ja kaltaiseni aloitteleva viiniautistikin oli ihan tyytyväinen. Hinta, se ei kuitenkaan ollut sitä mitä oletin, se oli puolet kalliimpi.

En syytä tästä kuitenkaan baaria, sitä en syyttäisi koskaan. Sen sijaan syytän Lupiinia, joka edellisenä iltana huomattavassa humalatilassaan toimitti väärää informaatiota viinin hinnoittelupolitiikasta.

Sentään toki puhutaan vain muutamasta kymmenestä eurosta ja eihän se tunnu opintolainan kyllästämällä pankkitilillä lainkaan, mutta silti olen huomannut potevani viime aikoina lieviä rahahuolia ja siitä syystä tunsin tehneeni virheen. Tarkoitus oli käsitellä virheitä monipuolisemmin ja kattavammin, mutta enempää ei tällä erää kerkeä. Palaan siis asiaan myöhemmin.

Esimerkiksi ensi viikolla odottaa todennäköinen virhe, joka vie koko päivän ja edellyttää kilometrin ajamista. Siitä huolimatta odotan innolla. Todennäköistä on myös "peppualennus" tai muuten vai kanta-asiakkuuteni on huomatulla tasolla" arvokkain terveisin, jospa sinä tämän lisäyksen näet. Lähettänyt Kolme vuodenaikaa klo 5. Mikä siinä on kun haluaa jotain, niin sitä ei voi saada?

Kuitenkin kun sen saa, alkaa olla muita asioita tarjolla ja olo on kuin hummerilla AA -kokouksessa. Odotan hetkeä jolloin suurin osa tämän farssin ylläpitäjistä on alkoholistumisen tasoltaan jo kerhoharrastuspisteessä. Naiset haluaa sen prinssi uljaan joka tuo kaiken eteen jotta voi lihoa ja olla kadehdittavan ihanassa parisuhteessa. Mies taas, mies tuota, no mies haluaa punaisessa mekossa olevan pitkäsäärisen pedon jota saa kesyttää yön myöhäisimmällä tunnilla niin lujaa että postimestäkin alkaa vituttamaan.

Kuten aiemmin puhuin, on helppo saada mitä haluaa kunhan järkeilee tunneolentojen seurassa. Mitä tapahtuukaan kun tinderlutka huomaa aamulla herätessään toisen tinderlutkan syleilystä, että nyt ei ole kyllä kiire minnekkään.

Siis oikeasti ei huvita lähteä minnekkään. Puhelin on kiinni, ettei sen värinä häiriste. Ihan sama vaikka Miss suomi laittaisi viestiä, mulla ei oo kiire mihinkään, voisin yllättää sielunheimolaisen keittämällä hänelle kahvia. Lääkäri tosin epäilisi varmsti juomisesta johtuvaa nestehukkaa sekä univajetta. Tinderissä olen huomannut että miehen pitää olla se joka näkee vaiva, astuu tulilinjalle, kurkistaa haulikon piippuun josko se olisi ladattu vai ei joku toivoo että se laukeaisikin.

Kaiken tämän jälkeen onnistut tai et, saat syyttää itseäsi. Mies on eläin joka etsii suuresta laumasta eläintä jonka pintaan saa haavan, haavan josta vuotava veri saa sinut jahtaamaan saalista loppuun asti kunnes kaato on suoritettu. Verellähän en tarkoita tätä kuukausittaista huuhteluainetta jota tulee sieltä jostain, vaan yksinkertaisesti naisen vastausta tai osoittamaa kiinnostusta.

Kaikki on omassa kontrollissa, kunhan saat sen veren vainun. Siihen asti itse vastaat kuka on saaliisi ja milloin isket. Mutta näillä Puhveleilla jota elämän hienoimmaksi asiaksi kutsumme on oma etunsa, kyky joka muuttaa kaiken päälaelleen.

Mikä se sitten on? Lapsen leikkiessä huomaa helposti tämmöisen pikku skenaarion. Lapsi leikkii punaisella autolla, ei vihreällä vaan punaisella.

Naapurin terttu tulee myös leikkimään ja terttukin haluaa auton, terttu nappaa vihreän auton. Eetu, herraslapsi jolla on jo vihreä auto, haluaakin tämän punaisen auton koska sillä on yllättäen markkina-arvoa, siis kysynnän ja tarjonnan laki nääs. Tinderissä tosin ei huomaa, leikkinkö minä punaisella vai vihreällä autolla. Mistä siis johtuu se, kun herättyäni jostain kauniista paikasta ja lopulta katsottuani puhelinta huomaan että viestiä pukkaa sieltä ja täältä, ja paljon. Sori leidit, mulla jo muuta.

Tuleeko mieheen veitsellä kaiverrettu reikä, joka vuotaa verta veteen, kun löytyy joku ihana ihminen. Hyökkäävätkö naiset joukolla saalistajan kimppuun, haavoittaen tätä, jonka jälkeen vedessä vuotava veri kutsuu hait paikalle repimään kehon riekaleiksi. Tinderlutkakin on selvästi helposti vietävissä, voi perkele.

Onko naisilla jokin oma signaali jolla ilmiannetaan oma uusi lelu kaikille muille? Lähettänyt Kolme vuodenaikaa klo 4. Ajoittain, kun kyllästyn ympärilläni oleviin ihmisiin tätä tapahtuu usein tai he kyllästyvät minuun tätä tapahtuu useammin , vietän yksinäiset hetkeni muun muassa lueskellen kirjoja. Parempaa ajantappokeinoahan maailmasta ei löydy, se on tiedetty jo vuosisatojen ajan. Jostain syystä kirjallisuus lukeutuu ja on jo kauan lukeutunut yhdeksi kolmesta elämäni peruselementistä, jotka saavat keskenään nauttia rakkauteni muille jakamattomasta huomiosta.

Kaksi muuta ovat jo aiemmin mainittu alkoholi sekä jalkapallo, josta lisää joskus myöhemmin. Mutta kirjallisuus, joskus aikoinaan heikoimpina hetkinäni päädyin jopa melkein opiskelemaan sitä yliopistoon pääaineena. Sen luodin onneksi lopulta väistin, työttömyys on tarpeeksi suuri riski jo muutenkin, ilman humanistiseksi koulutukseksi naamioitunutta riippakiveä. Mutta tässä kirjoituksessa ei ollut tarkoitus kertoa itsestäni, vaikka lievästi narsistisena ihmisenä siitä nautinkin, vaan käsitellä Iida Rauman viime vuonna ilmestynyttä teosta Seksistä ja matematiikasta.

Kovinkaan kummoista proosa-analyysia tästä ei tule, koska sellaista en ole kirjoittanut aikoihin ja rutiini puuttuu, mutta joihinkin seikkoihin on mielenkiintoista päästä tarttumaan. Ensimmäiseksi on kuitenkin varmasti joiden pettymykseksi todettava, että runkkumatskua tästä kirjasta ei kannata nimestään huolimatta havitella.

Seksi ja seksuaalisuus on toki yksi teoksen kantavista teemoista ja jonkin sorttisia eroottisia kohtauksiakin löytyy, mutta kovin graafisia ne eivät ole ja hyvä niin.

Teos on joistain puutteistaan huolimatta tarpeeksi ansiokas jo itsessään eikä se tarvitse pornokirjan mainetta ollakseen mielenkiintoinen. Tarina alkaa Berliinistä, jossa kirjan päähenkilö, matemaattinen nero Erika työskentelee paikallisen yliopiston matematiikan laitoksella.

Samassa paikassa on myös suomalainen kollega Tom, jonka raiskausyrityksen kohteeksi Erika joutuu ja palaa sen vuoksi Suomeen. Sen jälkeen palataan nykyhetkestä taaksepäin ja takaumien avulla ryhdytään käsittelemään Erikan lapsuutta ja nuoruutta, sitä kuinka ainakin omasta mielestäni autistisia piirteiä omaava lapsinero kohoaa sosiaalisen kanssakäymisen tuottamista vaikeuksista huolimatta matemaattisen maailman huipulle.

Erikalla on pikkusisko, lievästi kehitysvammainen Emilia, joka tuntuu olevan siskoksista enemmän vanhempien suosiossa. Erika taas vaikuttaa olevan tarinassa myös paljon esillä olevien isovanhempien, etenkin Rehtorin, joka Erikan lahjakkuuden ensimmäisenä huomaa, suosikki. Itse näin Emilian lähestulkoon Erikan täydellisenä vastakohtana, älyllisesti hieman vajavaisena, mutta silti iloisena ja ulospäin suuntautuneena. Erikalla itsellään kun älykkyyttä kyllä löytyy muille jaettavaksi asti, mutta ihmisten ymmärtäminen ja etenkin puhuminen tuottaa suuria vaikeuksia.

Ajoittain Erikan puheen tilalla kirjassa vuorosanoina esiintyvät kolme pistettä saavat lukijan paikoitellen lähes raivostumaan, eikö se oikeasti saa sanaa suustaan?

Takaumat kuljettavat ajallaan Erikan Helsinkiin, jossa tämä aloittaa matematiikan opinnot yliopistolla. Opiskelun ohessa elämään tulee sisältöä myös ensimmäisen oikean ystävän, Annukan ja jonkinlaisen poikaystävän, Henrikin muodossa.

Annukka on ylimitoitetun paksulla Oulun murteella pälättävä puhekone, jota useimmiten ei tunnu häiritsevän Erikan jostain syvältä kumpuava hiljaisuus. Henrik taas on lähinnä kerronnallinen työväline, ei kovinkaan syvä hahmo, jonka kautta päästään käsittelemään Erikan seksuaalisuutta sekä vaikeutta ymmärtää myös sitä ihmissuhteiden monimutkaisinta muotoa, parisuhdetta.

Kun tarinassa on palattu takaisin nykyhetkeen ja Erika on ymmärtänyt myös Tomin palanneen takaisin Suomeen jatkamaan tämän vainoamista, hypätään tarinassa käsittelemään kirjan ehkäpä toiseksi päähenkilöksi laskettavaa Tuovia. Ensimmäinen ajatus tämän tapahtuessa oli, että ei taas, eikö näitä kahden tai useamman henkilön kautta kerrottuja teoksia löydy suomalaisesta nykykirjallisuudesta jo ihan tarpeeksi ennestäänkiin. Pettymys hälvenee kuitenkin pian, Tuovi osoittautuukin mielenkiintoiseksi ja monitahoiseksi hahmoksi.

Olisi helpointa sanoa, että Tuovista päällimmäisenä mieleen jää sukupuolen vaihtaminen naisesta mieheksi, mutta näin ei kuitenkaan ole.

Siitäkään huolimatta, että välillä unohtuu, kumpaa sukupuolta Tuovi oikein edustikaan. Välillä sitä on vaikea ymmärtää, vaikka se selkeästi ilmoitetaankin. Kun Tuovi käskee teini-ikäisen Janetten imeä kulliaan, lukija jostain syystä silti ajattelee Tuovia osittain naisena, johtuen ehkä henkilön ajatusmaailmasta, tavasta puhua tai menneisyydestä. Luultavasti etenkin viimeksi mainitusta. Osaltaan Tuovi on sekä mies että nainen, jonkinlainen hybridi.

Ennen kaikkea kyseessä on kuitenkin rakkautta kaipaava, biologian opinnot kesken jättänyt ituhippi. Menneisyydestä löytyy vaikeita asioita, muun muassa teiniaikojen rakkaustarina, joka päättyi tavallaan muiden pakottamana ja lopulta lopullisesti hieman surullisemmalla tavalla. Maailmankuva ja ideologia on selkeä, kunnes Tuovi ehkä loppua kohden ymmärtää niiden merkityksettömyyden, yhden ihmisen kyvyttömyyden vaikuttaa lopulta mihinkään.

Siitä ei pääse mihinkään, että tämä kirja eittämättä on yksi parhaista, joita yksikään suomalainen kirjailija on viime vuosina julkaissut.

Nopeasta juonenkuljetuksesta huolimatta teos on helppolukuinen ja ennen kaikkea viihdyttävä eikä siinä kovin montaa lukuhetkeä mene, kun lähes sivua on luettu läpi. Ajatuksiin kirja myös jää pyörimään, mikä lienee väistämätöntä, koska teos käsittelee niin useaa eri teemaa, että vähintäänkin yksi niistä ellei useampikin varmuudella koskettaa lukijaa. Iida Rauma , kirjallisuus , Seksistä ja matematiikasta.

Rauha tämän ritarin sielulle. Liekö hänkin käytti tinderiä? Lopulta kaikki langat solmitaan yhteen herra paimenen kanssa, onhan hän sentään kaikista korkeimmalla jalustalla sosiaalisessa hierarkiassa.

Mitä jos sarjassa olisi ollut esimerkiksi presidentti? Tutkimuksen julkaisuun liittyvät kuvat eivät ole omiamme. Tutkimusta tehtäessä ei vahingoitettu eläimiä tai käytetty hiiliperäisiä tuotteita. Pitkän analyysin jälkeen raati toteaa että meredith grey mitä luultavammin käytti tinderiä. Vielä toistaiseksi lyhyen elämäni aikana olen jo ehtinyt omien empiiristen tutkimuksieni perusteella päätyä otsikkoa tukevaan mielipiteeseen. Toki miehetkin ovat sikoja, kuten naiset usein jaksavatkin muistuttaa.

Mutta aivan yhtä lailla sitä ovat naisetkin, jos eivät yhtään enempää, niin eivät kyllä yhtään sen vähempääkään. Tästä voimmekin päätyä johtopäätökseen, jonka mukaan ihminen on sika siinä missä kaikkea muutakin. Tämän kirjoituksen aihe ei kuitenkaan ole sika, niin kuin se ei oikeastaan varsinaisesti ole ihminenkään. Naiset ovat miehiä useammin valehtelevia ja kaksinaamaisia eikä nyt puhuta parisuhteesta.

Jos puhuttaisiin, niin voitaisiin huoletta todeta, että naiset pettävät ja tekevät suhteen päättymiseen johtavia tekoja aivan samoin kuin miehetkin. Myytti pettävästä miehestä ja kotona kiltisti odottavasta naisesta on onneksi ansaitusti jo aikaa sitten todettu vääräksi. Mutta se parisuhteesta, mikä tekee naisesta sian niiden ulkopuolella? No, naisethan ovat tunnetusti keskinäisissä ystävyyssuhteissaan toisilleen susia lampaan vaatteissa. Eivät välttämättä sille yhdelle tai muutamalle lähimmälle ystävälleen, joiden puolesta kyllä valehdellaan huoletta, mutta muiden suhteen nainen on viekas eikä epäröi esimerkiksi puhua paskaa, usein valheellista sellaista, tämän niin kutsutun ystävänsä selän takana.

Olen viettänyt pienemmissä sekä joissain tilanteissa hieman suuremmissakin naisporukoissa aikaa ainoana miehenä, niin opiskelujen, töiden kuin vapaa-ajankin yhteydessä ja niissä edellä mainittu ilmiö esiintyy lähes poikkeuksetta.

Kun ei ole muuta puhuttavaa, niin puhutaan sitten josta kusta, joka ei ole paikalla. Yleensä ei kovinkaan ylentävään sävyyn. Miesten keskuudessa tätä taas ei juurikaan tapahdu.

Ei ainakaan ilman syytä, jollaiseksi ei riitä se, että joku on sattunut tänään pukeutumaan hieman huoramaisesti.. Pahempiakin esimerkkejä löytyy, mutta niitä ei kehtaa vielä paljastaa. Joistain tarinoista saisi varmasti kirjoitettua ihan itsenäisen bloginkin. Usein helposti sorrutaan ajattelemaan, että nainen olisi elintavoiltaan jotenkin puhtaampi kuin mies.

Onhan äiti jo lapsena opettanut, että kiltit tytöt siivoavat ja huolehtivat kotitöistä. Eihän se tietenkään näin ole, erittäin harvoin ainakaan nykyään omien kokemusteni perusteella. Miehet ovat järjestelmällisempiä ja asunnot pysyvät siistimpinä.

Naisten luona kyläillessä tiskejä on enemmän altaassa kuin astiakaapissa, lakanat on tahroista päätellen vaihdettu noin kolmet kuukautiset sitten ja imurin olemassaolosta ei ole kuultu tai ainakaan sitä ei muisteta. Eikö likaisuus nimenomaan ole sialle aika ominainen ominaisuus. Olen kyllä tietoinen tekstin yleistävästä sävystä, mutta tiedän myös varmuudella, että en ole yksin mielipiteeni kanssa. Itse asiassa jotkut naisetkin ovat sanomansa mukaan samaa mieltä.

Lopuksi kuitenkin on todettava kaikesta edellä kirjoitetusta huolimatta, että ilman naisia olisi mahdotonta kokea elämää millään lailla mielenkiintoiseksi. Sikamaisuudestaan huolimatta nainen on luultavasti  paras ja valioluokkaisin olento tällä pallolla. Ainakin jos miestä ei lasketa. Hyvää naistenpäivää kaikille ihanille naisille! Vaikka se ehkä nykyään onkin turhimpia päiviä, joita kalenterista löytyy ja lähinnä heikentää tasa-arvoa kuin edistää sitä. Jokainen ajatteluun kykenevä sekä vähintään satunnaisesti unettomuudesta kärsivä henkilö ymmärtää mitä tarkoitan kun sanon, että yön pimeimpinä tunteina mieleen juolahtavat ajatukset ovat usein huomattavasti rohkeampia ja samoin myös seuraavana päivänä huomattavasti käyttökelvottomampia kuin päivänvalossa huolella tuotetut pohdinnat.

... Joku väitti minulle joskus,että myös yh: Ja mitä tulee hänen uuteen vaimoonsa, emme ole alun alkaenkaan tulleet siskoni kanssa toimeen hänen kanssaan. Silloin kaikki kuolleet herätetään, toiset pääsevät taivaaseen, toiset tuomitaan helvettiin. Minullakin on tarpeeni ja tavalla tai toisella ne on tyydytettävä. Samoin sinä itse päätät siitä, elätkö jatkuvassa epäonnessa ja pelkäät parisuhdetta.

Mitä mies haluaa sängyssä nakukuvat suomi homo

Toisaalta seksi häviää tärkeydessä sekä janolle että hengittämiselle, joten ilman seksiä kukaan ei kuole. Esimerkiksi aikuisten ihmisten välinen homoseksuaalisuus, prostituutio ja Vanhempien ja kodin osuus ympäristövaikutuksista on huomattava vain Eräässä kotimaisessa seuranhakuilmoituksessa sanotaan. maaliskuu Anteeksi sinulle, jonka sain tutustumaan seksin maailmaan pyykkituvassa, eihän se .. Kotia siivotessa sitä tulee mietittyä asioita, tänään ei kyllä tullut mitään mieleen. Seuranhakuilmoitukset teksti-tv:llä ovat usein hienoja ja kyseessä oli hieman homoseksuaalisia taipumuksia omaava nuorehko mies. Granny koti mais seksi chat suomi sexiskuri äidin opissa seksiin oikein vanha kotona teini pornoo minna homoseksuaalisuus sairaus seksivideoita ilmaiset.

Sex videos sex shop espoo homo